Kirjailijan koira

Vielä alas Kellonsoittajakujaa, takaraivossa
vainajien tyhjyys, hautojen,
jota minun kurjuuteni ruokkii, rystyset
kasvot  haavoja täynnä.
Pieni koira tuli ja tervehti koko ruumiinsa
lämmöllä, hevoset laidunsivat hitaasti
niinkuin kukka aukeaa, paljon pilviä yllään.
Kärpästen ja rutturuusujen pilvi, taivaan pilvi.
Jostakin siihen tipahti enkeli,
astui jalallaan maailmaan, ja vaan alkoi
sataa, ja puut, sitä ei voi sanoa:
painuivat toisiaan vasten ja itkivät. 

Sirkka Turkka: Nousevan auringon talo, Tammi 1997